Noniin, nyt olen jo kotiutunut reissusta ja nuo blogin päivitykset jäi kovin vähiin kun tuo datasiirtomaksu oli aika suolainen. Dataliikenne tuli typistettyä postien lukemiseen, geokätköjen etsimiseen ja parin kartan selaamiseen. Blogi sai odottaa rantautumista takaisin kotomaan kamaralle.

Perillä Malagan kentällä oltiin aikaisin aamulla. Tunti tuli vielä plussaa aikavyöhykkeen vaihtuessa. Koneesta siirryttiin matkalaukkukarusellia seuraamaan, ja Rauni sanoi käyvänsä vielä naisten huoneessa, kun niitä laukkuja aina saa odotella. Kun laukkukaruselli lähti pyörimään, tuli kuljetushihnalta ensin mun wanha pahvilaukku, jonka perässä Rauni matkalaukku. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun meidän laukut oli ensimmäisten joukossa.

Kantamusten kanssa siirrytiin ulos, kakkos terminaalin bussiparkkiin, josta meidät haki autovuokraamon pikkubussi. Vuorattavat autot ja konttori kun sijaitsivat pienen matkan päässä kentän terminaaleista. Verkkoaidan takaa löytyi meille puhtaan valkoinen miniferrari, eli Fiat Punto. Aivan uunituore, sillä mittarissa oli vasta kymmpitonni. Liekö Espanjan liikennekulttuurin syytä, vai kuljettajan huolimattomuuta, että apparin puolen kyljessä oli jo aika reippaan kokoinen lommo. No pikaisesti katseltiin, että tärkemmät hallintalaitteet löytyvät ja läksimme kohti Calahondaa. Kahden uskollisen matkakumppanin kera; Rauni Rokan ja Garmin Colorado GPS:n.

Malagan lentokentän ympäristö on paikkapaikoin työmaana, ja yhden U-käännöksen jälkeen pääsimme kentältä pikatielle, joka vei Fuengirolan kautta rannikolle Calahondaan. Kävimme harjoitusmielessä kääntymässä hotellillamme, mutta kun tarkka osoite ja avaimetkin puuttuivat, menimmä Los Jaralesin kämppärille, vanhempieni luokse hakemaan avaimet lukaaliin. Lopulta olimme ”kotona”! Asunto oli reilun kokoinen meidän kahden käyttöön ja neliöitä oli n. 15 neliötä enemmän, kuin meidän omassa kotona Rämsöössä. Asunto oli siisti, eikä sieltä mitään puuttunut. Paitsi elintarvikkeita, joita läksimme laukkujen purkamisen jälkeen metsästämään. Ensimmäinen ehtoo meni matkasta toipuessa ja purtavaa valmistaessa valoisassa keittiössä. Vähän väliä piti mennä parvekkeelle vahtaamaan maisemaa. Lämmin keli ja välimeri teki hyvää sielulle ja mielelle 🙂

Seuraava aamu valkeni lämpimänä ja tein pienen kävelylenkin Calahondan katuja pitkin. Yhdeksältä nousi aurinko ja sen jälkeen lämpötila nousi liki kahtakymmentä. Varjopaikoissa oli hiukan viileämpää. Aamiainen piti nauttia parvekkeella. Melkein hävetti nautiskella aamiaista ja katsella välimeren sineen, kun tiesi heimoveljien kiroilevan pakkasessa ja pimeässä, sähköttömissä mökeissään. Niin, sähköt olivat tosiaan kateissa kymmeniltä tuhansilta talouksilta silloin kun me nousimme Espanja koneeseen. Kotiin palattua kuulimme, että sähköt olivat olleet poissa useita päiviä, ja Perniön residenssiimme sähköä tarjoiltiin vasta kolmas päivä tammikuuta. Tästä autuaan tietämättöminä nautimme tuoreista hedelmistä, Hornimans teeestä ja maukkaista leikkeleistä, aurinkon lämmössä.

Päivän ohjelmaan kuului myös reissu Fuengirolaan markkinoilla. Etsimme serkulleni matkamuistoksi paitaa ja jotakin muuta ”tarpeellista”. Paljon oli tavaraa tarjolla ja jalat kipeiksi asti sai taapertaa, kun kiersi koko alueen läpi. Hiukan oikomalla pääsimme vähemmällä ja välillä ryyppäsimme kahvit. Rauni löysi itselleen matkalaukun, mutta se jäi vielä toistaiseksi kauppiaan hoteisiin. Serkulleni Petrille löytyi paita ja naisväelle kauniita taskupeilejä. Yhtä paljon kuin tarjolla ollutta tavaraa, tuli seurattua markkinaväkeä. Afrikan läheisyys näkyi torilla selvästi, niin torikauppiaissa kuin tarjolla olevassa tavarassa.

Fuengirolaan tutustuttiin sen verran, että sain serkun osoitteen merkatuksi GPS-kapulaani ja sitten kävimme kysymässä suomalaisbaarista suuntaa jouluseimirakennelmalle, joka oli kuuleman mukaan kaupungin ylpeys. Seimen oli rakentanut yksityishenkilö ja se täytti koko asuinrakennuksen alakerran. Matkalla piti kysäistä vielä tarkempia koordinaatteja ja tehtävästä suoriutui Rauni, ihan selkeällä espanjakielellä. Mummeli, jolta suuntaa kysyttiin, innostui asiasta sen verran paljon, että jätti kamraattinsa ostoskasseja vartioimaan ja lähti itse viisaamaan paikkaa. Epäonneksemme oli tuo seimi suljettu, joten se jäi katsastamatta. Päätimme palata paikalle uudelleen, mutta loppiainen ehti ensin. Loppiaisena nämä rakennelmat puretaan, odottelemaan seuraavaa joulua. Päivä oli kuitenkin hauska ja suuri Ester, tuo ilmojen haltija oli suopea. Juuri kylmästä kotosuomesta tulleina, oli keli meille melkein liiankin lämmin. Emme kehdanneet asiasta valittaa.

Fuengirolan reissun jälkeen päätimme käydä Rondassa. Vanhaa viinialuetta ja kaupunki joka on rakennettu päätähuimaavien rotkojen reunamille. Ajelimme pienellä vuokrafiatilla noin 70 kilometrin matkan Rondaan vuoristoteitä. Tiet olivat kartalla ”vihreää tietä”, eli näköalareittejä. Hengästyttäviä maisemia, vaikka olikin talvi, eikä luonto ollut ihan kukkeimmillaan. Katsoimme etukäteen muutaman geokätkön matkan varrelta ja itse Rondasta. Kuvassa ikuistimme itsemme geokätköllä, joka esitteli ns. punaisia vuoria. Se oli jotakin vulgaaanista kiveä, jota on aikoinaan tursunnut maankuoren alta ihmisten kummasteltavaksi. Parin kilometrin päässä vuoret muuttuivat taas vaaleiksi. Näin taas vaurastuimme henkisesti tämän geokätköilyharrastuksemme ansiosta 🙂

Itse Ronda oli todella kaunis wanha kaupunki. Turisteja ei ollut kovinkaan paljon, sillä olihan turismin näkökulmasta kaikkein heikoin vuodenaika. Meitä asia ei haitannut, sillä ulkolämpötila oli +20C° ja joka paikassa oli tilaa kulkea, ei jonotusta, ravintoloissa sai valita mieleisensä pöydän, liikenne oli leppoisaa jne. Paikasta saisi varmasti enemmänkin irti, jos ei olisi niin korkeanpaikankammoinen kuin minä. Nämä Rondan rotkot ovat aivan karmean syviä. Nykypäivän ihminen kummeksuu tätä kovaa intoa rakentaa vaarallisten rotkojen reunoilla roikkuvia pytinkejä, mutta päälimmäisenä pontimena lienee paikan helppo puolustettavuus vainolaista vastaan.

Söimme kivassa pienessä ravintolassa, joka sekin sijaitsi rotkon yllä roikkuvalla kielekkeellä. Ruoka oli maittavaa, eikä edes kovin kallista. Matkamuistoksi ostimme pullon paikallista Rondan alueella valmistettua viiniä. Takaisin läksimme hyvissä ajoin, sillä paluureitti oli toinen kuin tullessa ja tämäkin näköalatietä. Näköalareitistä saa enemmän irti päivänvalolla. Hiukan haahuilimme Rondan katuja ja teitä, ennen kuin löysimme kotiin johtavalle tielle. GPS-paikannin kun ei tuntenut uusia, juuri rakennettuja katuja, ja osa vanhoista kaduista oli poistettu kokonaan tieliikennekäytöstä. Pimeys oli jo kuitenkin laskeutunut, kun palasimme Calahondaan ja kotohotellille. Antille ja Evallekin paikka oli uusi tuttavuus, vaikka ovat näillä tienoilla viettäneet jo aika monta talvea. Reissun jälkeen olimme kaikki väsyneet, mutta onnelliset.

Isä oli keksinyt, että torstai on hernekeittopäivä, joten voisimme keittää meillä pari kattilallista ihan oikeaa hernekeittoa perinteiseen tapaan, siis kuivatuista herneistä ja joulukinkun tähteistä. Hernekeitto tarjottaisiin Los Jarales Cämppärin vakioporukalle pitkässä pöydässä. Minä keittäisin sopan ja Rauni hoitaisi viihdepuolen, laulaen ja soittaen, joku lupasi keittää kahvit ja joku tuoda viintä ja muuta juomaa jne. Isä oli keksinyt tarinan hernekeiton historiasta, jonka Rauni vielä käänsi englanniksi. Tilaisuudesta jaeltiin pieniä kutsulappusia ympäri kämppäriä.

Torstaiaamuna kävimme isän kanssa vielä Fuengirolassa suomalaisessa kaupassa, varmuuden vuoksi. Haimme tummaa leipää ja varuiksi vielä lisää herneitä. Iltapäivällä kokosimme juhlaan osallistujien pöydät pitkään riviin ja juhla alkoi kaksikielisellä tarinalla hernekeiton historiasta. Tämä historiikki oli Antin näkemys asiasta ja oli kirjoitettu vanhan hyvän kaavan mukaan – totuus pilaa monta hyvää tarinaa. Tarina oli käännetty englanniksi sen vuoksi, että juhlaväkeä oli useammasta maasta. Edustettuina olivat ainakin Suomi, Ruotsi, Englanti, Ranska.

Hernekeittoa en onnistunut pilaamaan, vaan se teki kauppansa viimeiseen pisaraan. Jälkiruoaksi oli espanjalainen loppiaispulla, jonka sisällä oli, laskiaispullamaisesti, kermavaahtoa. Pullan sisään oli piilotettu kuningas ja papu. Se joka sai kuninkaan, julistettiin kuninkaaksi. Kuninkuus kestää koko vuoden! Pavun saajan kohtalona oli maksaa juhlien lasku. Kuninkaaksi julistettiin ruotsinsuomalainen kaveri, ja papu meni ranskattarelle. Ranskassa kuulemma pavun saaja ei pääse laskua maksamalla, vaan joutuu kuninkaan orjaksi koko vuoden ajaksi.

Rauni oli valkannut illan ohjelmistoonsa suomalaisten biisien lisäksi englanninkielisiä ja ranskalaisiakin lauluja. Tämä selvästi puhutteli eisuomalaisia juhlijoita. Ilta oli mukava ja lopulta kaikki läksivät tahoilleen, ja mekin kohti kotohotellia. Vuokraferrari jäi kämppäriin parkkiin ja suoritimme Raunin kanssa parin kilometrin baarikävelyn kotohotelliin. Olipa hauska päivä ja varmaan hiukan vaihtelua kaikille Los Jaralesin ”muuttolinnuille”.

Kun auto oli haettu kämppäriltä ja pitkän pöydän jäljet siivoiltu, pidimme urheilupäivän. Läksimme metsästämään Calahondan kätköjä. Aamulenkki oli pitkä, mutta Rauni houkutteli vielä lähtemään pienelle kätköilylenkille.

Yksi kätkö piti käydä uudelleen, kun se edelliskerralla oli jäänyt löytymättä. No nyt oli paremmin luetut ohjeet, eikä hiekkarannan tuntumassa olevalla vanhalla majakalla ollut muuta väkeä häiritsemässä. Purkki löytyikin nyt helposti. Lopulta päätimme käydä vielä katsomassa vuorella yhden kätkön, jota ei ilmeisesti kukaan ollut vielä löytänyt. Paikka sijaitsi vuorten välisessä laaksossa, jonne oli kavuttava polkua, läpi palaneen oliivipuuviljelyksen läpi. Maasto oli hankala ja vaatteet mustuivat hiiltyneissä karahkoissa.

Linnuntietä matkaa oli puolisen kilometriä, mutta vuoren rinteitä kolutessa matkaa tuli yhteensä varmasti parikin kilometriä, ja korkeuseroa julmasti. Kaikkea mielenkiintoista tuolta laaksosta löytyi, mutta ei sitä kätköä. Paidat kastuivat kuumalla ilmalla kiipeillessä ja lopulta jäi se purkki kuitenkin löytymättä. Aurinko alkoi laskea ja oli kavuttava takaisin autolle. Oikein hyvä urheilupäivä, vaikka sitä geokätköä ei löytynytkään. Myöhemmin kävikin ilmi, että olimme olleet varmaankin metrin päässä kätköstä, mutta kätkön asettaja oli tumpuloinut kätköönsä väärät koordinaatit 😦 No jäipä yksi kätkö seuraavalle reissulle.

Epsanjan reissuun piti sisällyttää myös retki Gipralttarille. Rauni oli siellä aikoinaan jo käynyt, mutta minulta se oli vielä bongaamatta. Antti ja Eva olivat siellä myös käyneet, joten he eivät lähteneet tälle retkelle mukaan. Pakkasimme reput ja GPS:t kyytiin ja suuntasimme vuokraferrarin kohti Gibraltaria. Gibraltar on kummajainen, joka kuuluu Englannille, mutta Espanjan mielestä ei. Gibralttari on vain n. 6,5 neliökilometrin kokoinen. Väkeä siellä asustelee, muistaakseni 27 000. Toimeentulo tulee yritys- ja pankkitoiminnasta. Yrityksiä on Gibraltarilla enemmän kuin ihmisiä.

Matkalla bongattiin yksi geokätkö ökysatamasta, Espanjan puolelta (kuva).

Nykyään Gibraltariin pääsee omallakin autolla, mutta en suosittele. Liikenne on kapeilla kaduilla kaoottista. Autoja ja skoottereita on aivan liikaa, eikä parkkitilaa ole juuri ollenkaan. Kaikesta huolimatta selvisimme kolhuitta tältä keikalta. Paikallisten ryppyisiä autoja ja skoottereita katsellessa voi vain todeta, että kolhiminen ja kolarointi kuuluu siellä normaaliin tieliikenteeseen. Meitä peloteltiin kankeilla tullimuodollisuuksilla, mutta tullissa riitti, kun vilautti auton ikkunan takaa passia. Emme edes pysähtyneet.

Gipraltariltakin oli tietysti etsittävä pari geokätköä. Ensimmäisellä jemmalla törmäsimme pariin herraan, jotka olivat samalla asialla, eli sitä samaista kätköä etsimässä. Hauska aina tavata muita kätköilijöitä, joita käytännössä ihmeen harvoin tapaa. Nämä kaverukset olivat matkalla etelään, eli Gibraltarilta muutamien kilometrien päässä häämöttävään Afrikkaan. Itse olen haaveillut Rättärillä reissatusta Afrikan matkasta, mutta vielä en ole Gibraltaria lähemmäksi Afrikan mannerta päässyt. Parin löydetyn kätkön jälkeen kävimme syömässä kauan kaipaamani fish and shipsit. Rauni osti pari postikorttiakin. Maksuväline on täällä punta, mutta eurotkin kelpaavat. Euron kurssi on tosin kamalan kehno, joten säästää pitkän pennin, jos viitsii vaihtaa euronsa punniksi. Huoltoasemalla oli eurolla ihan pankin kurssi ja polttoainekin edukasta. Bensiini kustansi 1,16€

Retki huipentui siihen, kun ajelimme ns. yläkaupunkiin, eli Gipraltarin kiven päälle. Katsastimme mahtavat tippukiviluolat jne. ja matkamuistoksi ostimme T-paidan ja kangasmerkin reppuuni. Kiersimme turistilenkin ympäri autollamme ja lopulta päädyimme alas kaupungin keskustaan tullijonoon. Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi, eli työpäivä oli juuri päättynyt ja kaikki olivat lähdössä takaisin Espanjan puolelle. Lisäksi pääkadun risteävältä lentokentältä nousi lentokone. Kun kone lähtee, liikennevalot menevät pääkadulla punaisiksi ja risteävältä kadulta (lentokentältä) lähtee lentokone. Sitten taas valot vihreäksi ja liikenne jatkuu normaalisti 🙂

Espanjan puolelle tullessa pysäytimme vielä kiinalaisten tilpehöörikauppaan, jossa oli kaikenlaista sälää, melkein ilmaiseksi. Ostin sieltä metallisia kromattuja puristimia 10 kpl. Koko pussillinen maksoi 0,60€. Rauni osti jotain muuta edullista. Ilta oli taas pimennyt, ennen kuin ehdimme takaisin kotohotellille. Niin se aika kuluu kun on hauskaa. Kiva oli nähdä Gipraltarin ihmeet, vaikka tuo liikenne siellä stressasikin. Julistin paikan kamalimmaksi ajokokemukseksi ikinä. En tiedä onko Gibraltar oikeastaan maa, mutta merkkaan sen itselleni käytyjen maiden listaan. Niiin ja onhan Gibraltarilla oma valuutta (gibraltarin punta) ja maatunnus (GBZ).

Lisää kuvia reissusta ->