Nuoren urheiluharrastus käy usein kalliiksi

Aamu-uutisissa, jälkihiki osiossa, spekuloivat asiantuntijat nuorten urheiluharrastusten hintavuutta. Asia näytti olevan ikävän, eika sille kovin paljon uhrattu aikaa. Voi olla että asia ei kiinnostanut, tai siitä ei osattu oikein sanoa mitään.

Urheilulajit ovat muuttuneet kovasti ammattimaiseksi ja välinekeskeiseksi, myös nuorilla. Välineet maksavat paljon, eikä käytettyjä välineitä ei voi käyttää, kun niiden käyttöikä on lyhyt tai sitten jämptisti sopivaa välinettä ei vain löydy. Lieneekö niitä enää missään edes tarjolla? Eikä välineet ole ainoa rahareikä nuorten harrastuksissa. Harrastuspaikoille ja peleihin ja kilpailuihin on matkustettava. On hankittava lisenssit ja vakuutukset. Leirit ja muut vastaavat riennot vielä vanhempien taloudellista taakkaa entisestään. Vanhemmille tulee totinen paikka, kun perheen lapsista useampi haluaa aloittaa jonkun lompakkoa raastavan harrastuksen. Kuinka kertoa lapselle, että perheellä ei yksinkertaisesti ole varaa lapsen haikailemaan urheiluharrastukseen. Hyvin ikäväksi asia menee, jos lapsi on jo jollakin tasolla pelannut jo pitkään esim. jääkiekkoa ja tuntee olevansa lajissa erityisen hyvän ja lisäksi jääkiekkokulttuuri kiinnostaa muutenkin. Kaveritkin siirtyvät seuraan pelaamaan. Sitten on vanhempien selitettävä, että NO CAN DO!

Tämä vakavaksi ja ammattimaiseksi muuttunut lasten- ja nuorten urheilu tuntuu muutenkin saavan kovin ikäviä piirteitä. Kun ikää alkaa olla kymmenen vuotta, on lapsen jo alettava miettiä mikä olisi se minun ”leipälajini”. Hontsääminen loppuu ja on keskityttävä siihen ”omaan” lajiin. Karmeaa. Kaksitoistavuotiaita on kuulemma neuvottu lopettamaan muut lajit tyystin, että lapsi saa koko tarmonsa suunnatuksi siihen yhteen ja oikeaan lajiin. Tämä kaikki vain ja ainoastaan lapsen parhaaksi; voi hyvänen aika!

Kurapyöräilyä

Kun tällä viikolla jäi tuo liikkuminen kovin vähälle, rankaisin itseäni 39 kilsan fillarilenkillä. Päälle puolentoista kilsan kaatisfixin koeajo.

Kura lensi ja soratiet oli vähintäinkin pirullisia ajella. Pikitiet pääosin sulia, mutta varjopaikat pääkalloliukkaita. Maasturin toinen kampi löystyi. Luulin kiinnitysruuvin tuhoutuneen, mutta ei sentään. Pitänee laittaa ruuvilukitteella se kiinni.

Fixie alkaa olla valmis. Harmi vain, että kesärenkailla ei hirvannupidempää lenkkiä tehdä. Ohjaamo on lyhyempi kuin maasturissa, mutta ajoasento saakin olla pystympi. Hyvä siitä kaatislöydöstä tuli 🙂

Kohellusta

Eilen meni autosta rengas. Kokouksesta kotiin palaillessa pumppasin renkaaseen kolme kertaa lisää ilmaa, kunnes luovutin ja vaihdoin vararenkaan alle. Pimeää ja pakkasta pirusti, ja vararengas ja tunkki tietysti takakontin pohjalla, kaiken romun alla. Kaikkine toilailuineen ehtoo venähti huomisen puolelle. Aamuyöstä vaati kissa huomiota osakseen ja sitä oli päästettävä ulos, ja hetken päästä taas sisään. Aamulla oli vilakkaa ja tuvassa oli vain kuusitoista lämpöastetta. Yö näytti olleen kovasti kylmä ja toinen uuneista ei ollut päällä. Sitten myöhässä töihin ja huomaan nettiyhteyden olevan nurin. ADSL boxia buuttailemalla sain netin toimimaan, niin se jälkeen huomaan Facebookin olevan nurin. Ei sitten päivitetä kerhon sivua.

Mitähän tämä päivä vielä tuo tullessaan. Jännittää.

Näin kerjäläisen

Nyt on kulttuuri saapunut Vammalaan, tai siis Sastamalahan se on. Ei vain vieläkään sovi korvakäytävääni tuo Sastamala nimi. Mutta asiaan. Olin siis kauppareissulla Sastamalassa. Oli kurssipäivä Opistolla ja kätevästi saa hoidettua pakollisen kauppareissun, kun kerran tänne suurelle kirkolle tulee. Autolta ostoskeskukseen askeltaessa osui silmiini ihkaelävä kerjäläinen. Siinä se seisoa pojotti ihkaelävänä pääoven edessä kuppi kädessään.

Ohi kävellessäni tämä nuori naisihminen katsoi anoen minua, mutta ei sanonut mitään, saati sitten vaatinut agressiivisesti lompakostani osuuttaan. Ehkä asiaan vaikutti se, että päälläni oli Opiston kurssia varten pukemani remonttivaatekerta, joka on vähintäinkin kulunut ja repaleinen. Ehkä kerjäläisen anovaksi tulkitsemani katse olikin sääliä? No oli miten oli, kerjäläinen ei kostunut kauppareissustani killinkiäkään, mutta Valtion alkoholiliikettä avustin yhden punaviinipullon verran. Ulos tullessani ei kerjäläinen pyytänyt ostamastani viinistä ns. huikkaa, vaan olin näkevinäni pienen myötäilon häivähdyksen hänen kasvoillaan.

Ja tämä kerjäläinen oli todellakin OIKEA KERJÄLÄINEN, sillä hänellä oli kädessään Pauligin pahvikuppi. Juuri sellainen joita olen lehtikuvissa nähnyt Helsingin kerjäläisten käsissään pitelevän!