Aamu-uutisissa, jälkihiki osiossa, spekuloivat asiantuntijat nuorten urheiluharrastusten hintavuutta. Asia näytti olevan ikävän, eika sille kovin paljon uhrattu aikaa. Voi olla että asia ei kiinnostanut, tai siitä ei osattu oikein sanoa mitään.

Urheilulajit ovat muuttuneet kovasti ammattimaiseksi ja välinekeskeiseksi, myös nuorilla. Välineet maksavat paljon, eikä käytettyjä välineitä ei voi käyttää, kun niiden käyttöikä on lyhyt tai sitten jämptisti sopivaa välinettä ei vain löydy. Lieneekö niitä enää missään edes tarjolla? Eikä välineet ole ainoa rahareikä nuorten harrastuksissa. Harrastuspaikoille ja peleihin ja kilpailuihin on matkustettava. On hankittava lisenssit ja vakuutukset. Leirit ja muut vastaavat riennot vielä vanhempien taloudellista taakkaa entisestään. Vanhemmille tulee totinen paikka, kun perheen lapsista useampi haluaa aloittaa jonkun lompakkoa raastavan harrastuksen. Kuinka kertoa lapselle, että perheellä ei yksinkertaisesti ole varaa lapsen haikailemaan urheiluharrastukseen. Hyvin ikäväksi asia menee, jos lapsi on jo jollakin tasolla pelannut jo pitkään esim. jääkiekkoa ja tuntee olevansa lajissa erityisen hyvän ja lisäksi jääkiekkokulttuuri kiinnostaa muutenkin. Kaveritkin siirtyvät seuraan pelaamaan. Sitten on vanhempien selitettävä, että NO CAN DO!

Tämä vakavaksi ja ammattimaiseksi muuttunut lasten- ja nuorten urheilu tuntuu muutenkin saavan kovin ikäviä piirteitä. Kun ikää alkaa olla kymmenen vuotta, on lapsen jo alettava miettiä mikä olisi se minun ”leipälajini”. Hontsääminen loppuu ja on keskityttävä siihen ”omaan” lajiin. Karmeaa. Kaksitoistavuotiaita on kuulemma neuvottu lopettamaan muut lajit tyystin, että lapsi saa koko tarmonsa suunnatuksi siihen yhteen ja oikeaan lajiin. Tämä kaikki vain ja ainoastaan lapsen parhaaksi; voi hyvänen aika!