On perjantai ja takana on kaksi päivää Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa. Kun muki tulee täyteen, pitää miettiä jotakin muuta tekemistä. Minä sain päähäni opetella vielä yhden ammatin. Niinhän on nykyajan meininki. Ei ole eläkevirkoja, vaan työelämän aikana palvellaan montaa herraa ja yritetään yksityisesti. No minä sain päähäni luopua hyvästä harrastuksesta ja opiskella tästä harrastuksesta ammatin. Osallistuin yhteishakuun ja pääsin hakukokeisiin. Muutaman viikon päästä sain kuulla, että minut oli valittu Ikaalisten käsi ja taideteollisussoppilaitokseen, erikoismetallilinjalle.

Ensimmäiset kaksi päivää on mennyt taloon ja tapoihin, sekä henkilökuntaan tutustumiseen. myös papereita ja hekemuksia on tullut täytetyksi paljon. Hyvin paljon. Oppilaitoksen henkilökunta on ollut suurena apuna pyrokraattisen lomaketulvan täyttämisessä. Mutta jos tämä, ilmeisen vältttämätön lomakesamba sivutetaan ja keskityn ihan vain subjektiiviseen itseeni ja siihe, miltä kaikki tämä tuntuu. Siis viisikymppisen miehen paluu takaisin koulun penkille ja opiskelemaan itselleen täysin uutta alaa ja ammattia.

Päälimmäisenä, näiden kahden päivän jälkeen, mieleen tulee kovin ystävällnen ja avulias ilmapiiri. Opettajat, ryhmänohjaajat, ”vanhemmat” oppilaat ja tutorit ovat aktiivisesti tuoneet itseään tykö ja olleet avuksi kovasti. Tekemisen rytmi on kuitenkin aivan toinen, kuin mihin on yksityissektorilla, yksityisyrittäjänä ja etätyöläisenä tottunut. Siihen olin henkisesti varautunut, mutta voi olla että törmään assiaan vielä uudelleen, ehkä useinkin. Se ei välttämättä ole paha, luovassa työssä, että työskentelee kiirettä tuntematta. Toinen hätkähdyttävä asia oli ilmainen ruoka, sekä rahallinen tuki matkustamiseen ja opiskeluun. Myös puolihintaiset tai täysin ilmaiset työkalut ovat kummallisuuksia joihin ei ole kaikesta maksamaan tottunut tottunut. Kaksikymmentä vuotta sitten kysyin yhteiskunnalta apuja, kun yksinhuoltajana olin jonkun aikaa tiukoilla. No aika laiha lohtu siitä tuli, mutta sitäkin kovempi oli häpeän tunne.

Näiden kahden päivän aikana ei häpeä ole vielä hiipinyt puseroon, vaan oikeastaan koko kokemus on ollut hämmentävän positiivinen. Tulee sellainen tunne, että haluaisi tämän oikeuden suoda jokaiselle Suomen kansalaiselle. Oikeastaan se onkin, mutta tahtoisin antaa voimaa ja rohkeutta niille, joillla tämä asia on edesa  harmaana aavistuksena ajukopan perukoilla. Ottakaa roheka askel ja opiskelkaa. Mitä tahansa. Kaikki se on kotiin päin ja opettaa enemmän kuin mitä kirjoista luet ja kasvattaa ihnisenä, samoin kuin esimerkiksi matkustaminen maailman eri maihin. Mieti mitä oppisit uusista ihnmisistä ja tekemisestä kun menet vaikka kolmeksi vuodeksi Espanjaan. Nyt len kaksi – kolme vuotta Ikaalisista ja nyt tuntuu siltä, kuin olisin retkellä Espanjassa. Käyn vain nukkumassa kotonani yöt.