Oli hetki sitten jokin elämää suurempi ajatus mielessäni. Unohtui. Arvaa harmittaako.

Eilen kouluun ajellessani kuuntelin Puheradion aamuohjelmaa. Jari Sarasvuo oli Olga K:n haastateltavana, sillä Sarasvuo on aloittamassa puheradiossa omaa ohjelmaa. Olin kovin hämmentynyt. En – parhaalla tahdollanikaan – tavoittanut sitä, miksi ihmiset ovat maksaneet jopa rahaa siitä, että pääsevät herraa kuulemaan. Sarasvuota ja hänen edesottamuksiaan en ole juuri seurannut, saati sitten lukenut, tahi näköradiosta katsonut, mutta sen verran tiedän, että miestä pidetään jonkinlaisena vuoren viisaana miehenä, jolta mennään kysymään neuvoa, kun se paha paikka eteen tulee.

Sarasvuohan on kiitollinen haastateltava, joka tuntuu rakastavan omaa ääntään – ja etenkin ajatuksiaan – siinä määrin, ettei toimittajan tarvitse antaa kuin sana tai lause kimmokkeeksi. Sarasvuo puhuu tämän jälkeen ohjelma-ajan täyteen. Noh, se puheripulointi on sivuseikka ja lienee hyväkin ominaisuus, kun on puhetyöläisestä kyse. Haastattelussa kummeksuin erityisesti Sarasvuon saarnamuotoista puhetta ja paatosta. Ensimmäinen mielleyhtymä oli amerikkalainen TV-saarnaaja. Sarasvuo viljeli, kirkonmiehen tavoin, vertauksia ja viisauksia joista jotkut osuivat, ja jotkut taas singahtivat tavoittamattomiin, jonnekin sfääreihin. Sarasvuon puheenaiheetkin olivat kovin kirkollisia. Rakkaus, kuolema jne. Kaikesta huolimatta ihailin kuitenkin Sarasvuon taitoa esittää asiat niin, että jos asiasta on toista mieltä, naulaa päähänsä idiootin kyltin.

Kaukana kuitenkin kulkee Sarasvuon latu, kun sitä katson tältä omalta polultani. Sain kuitenkin tämän kuulemani haastattelun johdosta jonkin verran lisää vapaa-aikaa, sillä minun ei tarvitse Sarasvuon ohjelmalle varata kalenteristani sekuntiakaan. Sitä minä suuresti riemuitsen.