Viimeyönä ukkosti ja tuli kovasti vettä. Onneksi ukkonen ja sade menivät ja veivät tuulen mennessään. Nyt istutaan bussissa, suuntana Gibraltarin salmi, lautta, Afrikan manner ja Tanger. Liikkeelle lähdettiin klo. 6.15, joka on aivan liian aikaisin. Opas on miehen ikään ehtinyt ”pelastaja”, jolla nimellä hän itseään kutsui. Koetan hyödyntää nämä tylsät siirtymät kirjailemalla ylös tapahtunutta….

Niinhän siinä kävi, että ei kaikessa tohinassa juuri ehtinyt plogia päivittää. Pääsimme kuitenkin perille, Gibraltarin lähelle kylään, josta katamaraanilautta lähti kohti Tangeria. Jännitystä piti yllä kuski, joka oli selkeästi yliväsynyt. Aina välillä onnikka ajatui tärinäraidoille, tai kurssia muutettiin nopein liikkein. Linjurin ikkunakin oli tukevasti huurussa, johtuen kosteasta ilmasta ja bussin kehnosta ilmanvaihdosta. No, perille päästiin, kaikesta huolimatta.

Opas osasi jonkin verran suomea. Oli suomalaisen tyttöystävän perässä tullut aikoinaan Suomeen ja kieltäkin opiskellut. Sanoi haluavansa harjoittaa suomenkieltään, siksi halusi toimittaa sanottavansa myös suomeksi. Yleensä englannin kielisen tarinan jälkeen ”pelastaja” kysyi olimmeko molemmat suomalaiset ymmärtäneet, ja kun myönsimme, tarina jatkui suomeksi, mutta kertoi oppaan omista seikkailuista. Porukassamme oli meidän lisäksi norjalainen perhe, amerikainen retkue, muutama saksalainen matkaaja ja joku hollantilainenkin. Ihan mukava popula.

Lauttareissu oli nopea, ja kelikin ihan leppoisa. Edellispäivän tuuli ja myräkkä oli tiessään. Tullimuodollisuudet olivat yllättävän mitättömät. Huvitti laitella reppua liukuhihnalle ja kävellä metallinpaljastimen läpi, sillä kummassakaan laitteessa ei ollut virta päällä. Hihna kyllä pyöri, mutta läpivalaisimen kuvaruutu oli pimeä. Tangerissa satamassa oli meitä vastassa pari pikkubussia, joihin pakkauduimme. Opas (the pelastaja) vaihtui kahteen paikalliseen oppaaseen, jotka sujuvaisesti englanniksi selostivat, vaikka franskankielisellä maalla oltiinkin. Itse retki ihmeelliseen Tangeriin oli liukuhihnamallia.

Ensin ajeltiin pikkubussein kukkulalle, jossa oli muutama minuutti kameliajelua… jos halusi. Kameliajelu (kesto noin kaksi minuuttia) maksoi euron. Emme ajaneet. Otimme vain valokuvia (ilmaista) ja nautimme kitkerästä kamelipaskan tuoksusta (ilmaista).

Sitten äkkiä autoihin ja seuraavaan kohteeseen. Meidän automme jatkoi jonnekin muualle, joten meidät jätettiin vanhaan kaupunkiin, jonkun nuoren herran hoteisiin. Tämä nuhjuinen, narkkarin näköinen, heppuli suojeli meitä kymmenisen minuutin ajan Tangerin vaaroilta ja houkutuksilta. Lopulta toinenkin autoista saapui paikalle ja koko porukka oli koolla taas. Kävelimme kapeita vanhan kaupungin katuja ja tauotta oli joku nykimässä hihasta tarjoten kultaa hopeaa ja mirhamia; halpaan hintaan, ja vain minulle. Päivän heikoimman tarjouksen teki kaihisilmäinen jamppari hupullisessa potkupuvussaan. Kun en ostanut häneltä veriguudsuvenir-soitinta, hän pyysi minulta Gerberin monitoimityökalua omakseen. Ihan kaverilta kaverille, muistoksi. Olin öykkäri, enkä tulkinnut ystävyyttämme aivan monitoimityökalun arvoiseksi. Kaihisilmäinen berberi katosi ihmisvilinään vetistelemään.

Kun porukka oli koolla, jatkoimme kapeita kauppakujia, ripeästi askeltaen. Ihmisiä oli n. 3,5 hlö/neliömetrillä. Kapeita kujia hölkätessä eivät juuri ehtinyt tarjontaa katsastaa, saati hintaa tinkiä. Jossain ovessa oli kultainen Fatiman käsi (en tiedä miksi) ja sitten kaiken loiston keskelle pelmahtaa kaveri kottikärryineen, julistaen ”silakoit saatavana!” Kalakauppiasta seurasi aikamoinen kalan löyly ja parvi kissoja.

Kadut ja kujat olivat kapeita, ja vielä kapeampia. Kapeimmalla kadulla käveltiin kyljittäin, ja vastakkainen liikenne odotteli maltillisesti vuoroaan, kunnes pääsi kylkimyyryämään. Jossain vaiheessa tupsahdimme aukiolle, josta avautui Atlantti vasemmalla kädellä ja oikealle kädelle jäi välimeri niminen ropakko. Siinä aukiolla, merien kohtauspaikalla oli käärmeen lumoaja, joka kaislamattoa taputellen ja pillipiiparoiden sai kärmeenniljakkuuden vaappumaan uhkaavasti. Opas rauhoitteli meitä, ja sanoi kärmestä myrkyttömäksi. En kokeillut. Sylettävä limanuljaska se silti oli, kärmes siis. Ja elävä!

Kärmestä pelätessä paikalle riensi ranskalainen kuvausryhmä. Inttivät minua nertomaan reissusta. Olin mukkä. Mistä piti kertoa. Siitä rumasta kärmeestä, vai Fuengirolan onnistuneesta ostosreissusta. Osoittelin sormella Raunia, jonka kimppuun kuvausryhmä oitis riensi. Sama kysymys, ”kerro matkasta”. Raunin keksi enemmän sanottavaa, maasta, kansasta ja kulttuurista… Sitten paikalle riensi pornostaraa muistuttava oppaamme, joka sujuvasti kietoutui mikrofoniin, suoltaen tarinaa miltei varttitunnin ajan.

Jätimme taaksemme meret ja torin. Nelistimme mattokauppaan. Mattokaupassa meidät johdateltiin kerroksesta toiseen. Lattiat, seinät ja hyllyt notkuivat tunkkaisia mattoja. Sitten saavuimme suureen saliin. Salin seinustalta seurasimme, kuinka berberimatot ja muut ihmeet leviteltiin silmiemme nähdä. Voi sitä värien kirjoa ja kudosten kauneutta. Maton asento saattoi muuttaa maton värin, kuin telkkarin mallisessa kynänteroittimessa ennen vanhaan. Olin nukahtamassa, kun juuri tajusin että tuli jonkinlainen tauko, ja voisimme livistää tilanteesta – aiheuttamatta beberikauppiaaseen närkästystä tai pahaa verta.

Huonosti kävi. Pienikokoinen berberi liimautui meihin ja alkoi ankaran myyntipuheensa. Mattoja leviteltiin seuraavan kerroksen lattiat täyteen. Eivät ollut sinistä, tai turkoosia, mutta mattoja levisi silmiemme eteen, toinen toisensa jälkeen. Alkoi tuskastuttaa. Hinnat putosivat, vaikka koitimme vakuutella, ettei kyse ole hinnasta, vaan väri vaan eivät sovi. Lopulta julmasti jätimme kauppiaat mattoineen. Kaupat jäivät tälläkertaa tekemättä.

Sitten nelistettiin eteenpäin. Mauste / rohdoskauppa oli seuraava nähtävyys. Nuori asiantuntija saatteli kertomuksellaan meidät mausteiden ja rohdosten ihmeelliseen maailmaan. Kyselin chiliä, mutta se ei kuulemma ole heidän juttunsa. Eivät sitten. Sahramia ostimme. En tiedä sen aitoudesta, mutta ainakin vähän on ihan oikeita kukan osia seassa.

Sitten siirryimme rivakkaa vauhtia ravintolaan, jossa meitä ilmeisesti osattiin jo odotellakin. Paikallinen, viisihenkinen bändi, viihdytti syöjiä koko toimituksen ajan. Ravintolassa oli samaan aikaan useampi turistiryhmä, ja vaikutti siltä, että melkein kaikilla oli sama menu’. Alkuun kasviskeitto ja sitten lihavarras. Jauhelihaklöntti oli puserrettu hienon takorautatikun ympärille. Löytyipä yksi idea varastettavaksi. Pitää takoa kotikeittiöön samanmoiset tikut, ja myyntiin myös. Lopuksi tuli lautaselle kuskus. Sitten olikin taas kiire eteenpäin. Sen verran kiireellä lähdettiin, että saksalaiselta kaverilta jäi viimeinen ruokalaji kesken. Saksalaisen ilmeestä näki, että eivät hyvä. Pariskunta oli muutenkin koko ajan porukan viimeisenä ja joutui kiiruhtamaan kulkuaan tuon tuostakin.

Lopulta ajauduttiin takaisin satamaan. Hyvästelimme oppaat, joille jokainen jätti jokusen lantin kiitokseksi. Minä en jättänyt. Ei ollut lantteja taskussa. En tiedä olisinko pornostaran näköistä lipevää opastamme lahjonut, vaikka kolikko olisi taskusta löytynytkin.

Takaisin ajeltiin hyvässä kelissä. Bussi odotteli meitä ja päästiin matkaan sujuvasti. Tullimuodollisuudet olivat taas aika nimelliset. Vaikka tämä lienee reitti humehille Afrikasta Eurooppaan, eivät valvonta kovin kummoiselta vaikutanut. Ehkä se on tarkkaa, mutta hyvin piiloitettua, kukaties.

Paluumatkalla alkoi taas sataa. Bussissa istujaa se ei juuri haitannut. Retkeläisiä ripoteltiin matkan varrella hotelleilleen. Me jäimme pois rantatiellä, sillä piti käydä kaupassa. Ja oluttakin teki joka mieli. Suurin osa kaupoista olikin kiinni, sillä kyseinen päivä oli Andalusian päivä. Juhlapyhä ei ole uskonnollinen, vaan pikemminkin aluepoliittinen. Olusen jälkeen köpöttelimme sitten kaupasta hotellille. Aurinko laski ja tämäkin reissupäivä oli lusittu.