Talon pihassa oli lapsi. Aluksi näytti siltä että lapsella on kaikki paremmin kuin hyvin. Koti ja piha olivat uudet ja suuret. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Oli pikku pakkanen, ja ilmassa oli kevään ensimmäiset merkit. Lapsella oli upouusi kelkka, sellainen pingispöydän merkkinen rattikelkka.

Mutta lapsella ei ollut mäkeä! Lapsi istui kelkkansa päällä, tuuppien jaloillaan vauhtia, kuin sammakko ikään. Edes takaisin – arkkitehdin suunnitelmien mukaista – tasaista pihaa. Mielessäni tuo kuvaelma herätti kohtauksen jostakin vanhasta mustavalkoelokuvasta, jossa raajarikko raahaa itseään mukulakivikatua eteenpäin  jonkinlaisen rullakon varassa.

Sitten minun kävi tuota lasta sääli.