Kävin viikonvaihteessa Vesilahdella, entisillä kotitanhuvilla. Olin Narvan markkinoilla Keskustapuolueen ”houkutuslintuna”. Pidin työnäytöstä, seppimällä kenttäahjoni kanssa raudasta niitä näitä

Sepän duunit ovat nykyisellään sen verran eksoottista touhua, että se ihmisiä kiinnostaa. Vähän niinkuin entisaikaan sirkuksen parrakas nainen, kääpiö ja Usko Hautaviita. Jokunen, vanhemmasta väestä, kertoi tarinoita poikasena/tyttösenä tekemästään vierailusta sepän pajalla. Useimmille kuitenkin seppä oli tuttu vain kirjan kuvasta, tai näköradion ruudulta.

Mutta asiaan, eli siinä takoessa ehti kuitenkin seurata syrjäsilmällä, tai korvalla, viereisen teltan touhua. Syttyi pieni kipinä, joka on hetken jo ollut sammuksissa. Heräsi taas jonkinasteinen hinku yhteisen edun valvontaan. Mikähän siinä oikein on, kun asiat alkavat mennä pieleen, tulee vastustamaton halu päästä korjaamaan tämän yhteisen veneemme kurssia.

Olin aivan vakuuttunut, että moinen tunne ei enää koskaan minua tulisi riivaamaan. Tulipa vain. Ehkäpä ohimeneväinen olotila, mutta sen sitten aika näyttää.