Viikonloppu häämöttää – vihdoinkin. Raskas työviikko alkaa olla taputeltu. Laitan heti aamusta kännykällä viestin asuntoautollemme: “Lähdetään illalla reissuun.” Auto vastaa että se lataa akkunsa heti, sillä aurinko paistaa täydeltä terältä. Auto on säästä ajan tasalla pimeässä autotallissammekin, sillä se tarkkailee kotitalon katolla olevien aurinkopaneelien tuottoa sekä sääennusteita, ja valikoi edullisimman hetken akkujensa lataukseen.
Työpäivä on lopultakin ohi, ja kotipihaan saapuessani puhelin taskussani ilmoittaa viestistä. Matkailuauto viestittää: “Akut on ladattu, mutta vesitankki kaipaa täydennystä.” Menen sisälle autotallin kautta ja täytän vesitankin.
Kun tarvittavat kamppeet on pakattu, perhe hyppää auton kyytiin ja lähdetään matkaan. Ensimmäinen stoppi on reilun sadan kilometrin päässä tutussa automarketissa, jossa täydennetään ruoka- ja juomavarastot. Parkkeeraan marketin latauspisteeseen, vaikka akut ovatkin aika täynnä – onhan tämä ohittamaton etu, sillä tämäkin market antaa asiakkaiden ladata autonsa ilmaiseksi.
Kun tarvittavat ostokset – ja hiukan tarpeetontakin – on hankittu, jatkamme kohti määränpäätä. Matkailuauton akut ovat markettivisiitin jälkeen taas kokolailla täydet. Suuntaamme pikatielle. Aurinko paistaa!
Parin sadan kilometrin jälkeen pidetään taas huoltiksella pieni tauko. Ajaminen jo vähän puuduttaa ja pissallakin pitää käväistä. Juomme vielä kahvit, mutta matkailuautoa ei tällä kertaa ladata. Jäljellä on vain lyhyt pyrähdys kämppärille. Paikka ei ole entuudestaan tuttu, mutta se sijaitsee sopivan lähellä mielenkiintoista kulttuurikaupunkia.
Saavumme leirintäalueelle, joka osoittautuu aikamoisen askeettiseksi. Eipä mitään, olemmehan koko lailla kaikessa omavaraisia. Sähköä kämppäriltä kuitenkin saa, vaikka vain normaalista sucosta. No, auton ja etuteltan katolla aurinkopaneelit avittavat osaltaan energiatankkauksessa. Paneeleja ei enää osaa edes ajatella, kun ne ovat aina siellä ja lataavat aina kun aurinko pilkahtaa. Ja kun tarkoitus on olla leirissä koko viikonloppu, pienilläkin virroilla akut täyttyvät oikein kivasti. Pienistä puroista koostuu… sanoo sananlaskukin.
Leirin pystytyksen jälkeen päätämme heti suoria kaupungille ja syödä hyvin. Lähtökahvia ryypätessäni katson kännykän apista vaihtoehtoja, millä tavoin kämppäriltä pääsee keskustaan. Löytyy perin hauska vaihtoehto, kuljettajaton auto eli ns. autonominen taksi tai pikkubussi. Autonomisesti kulkeva pikkubussi valitaan yksimielisesti kulkuneuvoksemme. Ilmoitan apin kautta että olemme tulossa kyytiin, ja näin on meille varattu istumapaikat.
Kuljettajaton auto tulee ajallaan ja ajelee rauhallisesti. Vähän ehkä jännittää tämä itsekseen ajeleva auto, koska koko ajan pitää vahtia sen tekemisiä. Kaippa tähänkin tottuu, ajattelen. Autonomiset autot saavat lainsäädännön mukaan liikkua vain alhaisissa nopeuksissa. Joku tulevaisuustutkija kyllä maalaili visiota, että jossain vaiheessa kääntyy asia päälaelleen ja ihmisiä kielletään ajamasta autoa – vain erikoistilanteita lukuunottamatta – ihan turvallisuussyistä. No toivottavasti siihen on vielä aikaa. Ajan reissuautoamme kovin mielelläni, mutta toisaalta puuduttavan tylsät työmatkojen ajelemiset voisin kyllä jo luovuttaa robotille.
Hissukseen mennään bussikyydillä ja asiakkaita tulee kyytiin ja jää pois. Pikkubussit kulkevat yleensä pääosin tiettyä reittiä, mutta jos joku on menossa osoitteeseen joka on reitin kannalta edullinen, auto oikaisee lähempää asiakkaan toivomaa osoitetta. Se kuitenkin laskee koko ajan, että muille kyydittäville ei uudesta reitistä tule haittaa, vaan päinvastoin. Nämä kuljettajattomat autot oppivat, missä ihmiset liikkuvat ja mihin aikaan. Ovat myös koko ajan toisiinsa yhteydessä, joten jos tilanne muuttuu, autoparvi liikkuu sen mukaan. Näin kuljetusta on tarjolla siellä missä ihmisetkin ovat.
Sitten pikkubussimme pysähtyy. Auton kaiuttimista kuulutetaan, että perheemme on perillä ja voi poistua kulkuneuvosta. Kaupungilla syömme hyvin ja visiteeraamme parissakin kulttuurikaupungin mielenkiintoisimmista turistikohteista.
Kun kaupunkikierros on tehty ja tulee aika palata leiriin, tilaan taas kyydin itsekseen kulkevien autojen apilla. Hetken päästä kuljetuksemme kurvaa kulman takaa ja ottaa meidät kyytiin. Olemme auton ainoat asiakkaat. Kännykkäni näyttää karttaohjelmassa, kuinka matkamme etenee. Sitten olematon kuljettajamme kysyy haluammeko mennä maisemareittiä eli rantatietä. Matka olisi miltei sama, mutta muutama minuutti matka-aikaa tulisi lisää. Katson kännykkääni, ja se antaa vaihtoehdoiksi normaalireitin tai maisemareitin. Valitsemme maisemareitin. Köröttelemme rantareittiä maisemia ihastellen ja välillä seurailemme pikkubussin näyttöruudulta paikallisten nähtävyyksien ja palvelujen tiedotteita; näköjään tähän näkymättömään kuljettajaamme alkaa jo pikkuhiljaa luottaa.
Hiukan jo hämärtää, kun saavumme takaisin kämppärille. Matkailuautoa lähestyessämme puhelin soi. Tuttavaperhe oli sosiaalisesta mediasta paikantanut meidät ja kun he olivat sattumalta samalla suunnalla, poikkeaisivat he luonamme pikavisiitillä. Voisimme vaikka suunnitella huomiselle yhteisen retken kaupungille. Sovimme treffit asuntoautollemme.
Kaupungilla nautitusta ateriasta on jo aikaa ja varmaan vieraillekin maistuisi suolapala. Tilaan paikallisesta pizzeriasta pizzasiivuja hiukopalaksi sekä lapsille colajuomaa. Lupaavat toimittaa ruoat lämpiminä ja juomat kylminä.
Parinkymmenen minuutin kuluttua kännykkä piippaa ja ilmoittaa ruokatoimituksen saapuvan. Olen juuri käymässä kämppärin huoltorakennuksessa, ja ulos tullessani kuulen vaimeaa hurinaa. Drone (nelikopteri) leijailee viereeni ja laskee tilauksemme maahan. Drone oli näköjään keskustellut kännykkäni kanssa ja tiesi metrilleen sijaintini. Koppaan ostokset mukaani ja matkailuautolle kävellessäni saapuvat jo vieraatkin.
Ilta menee mukavasti, kuten koko viikonloppu. Tulee sunnuntai ja kotiinpaluun aika. Normaalit manööverit ja matkailuauto on taas valmis tien päälle. Perheen akut on ladattu tulevan viikon rientoihin, mutta matkailuauton akusto jää kehnoksi muuttuneen ilman vuoksi hiukan vajaaksi. Yhtään ei auttanut 12 tunnin katkos kämppärin sähkönjakelussa. Liikkeelle lähtiessään automme kertoo toimintasäteen, ja kun ilmoitan kohteenamme olevan koti, se suosittelee vaihtoehtoja lataustauon pitämiseksi. En jaksa nyt asiaan perehtyä, vaan lähdemme liikkeelle.
Olemme melkein puolimatkan krouvissa, kun koko porukka alkaa olla valmis paussin pitoon. Matkailuauto ehdottaa muutamia lähimpiä reitillemme osuvia taukopaikkoja. Valitsemme suuren huoltoaseman, josta löytyisi melkein kaikki palvelut mitä vain kuvitella saattaa. Parkkeeraan automme laturille ja siirrymme huoltamon tiloihin. Ruoan laittaminen ei tunnu tänään houkuttelevalta ajanvietteeltä, joten päätämme syödä huoltamon ravintolassa. Seisova pöytä on todella houkutteleva eikä hintakaan ole paha, joten päätös on helppo. Asuntoauton akkujen lataaminen vie kuitenkin jonkun hetken, joten on oikein mainiosti aikaa ruokailuun. Jos ruoka ei olisi maittanut, löytyy huoltamolta muun muassa pieni elokuvateatteri, jonka kahdessa huoneessa pyörii viihteellisiä elokuvia niin lapsille kuin aikuiskulkijoille. Huoltoasemathan muuttuvat päivä päivältä enemmän ihmisten huoltamoiksi ja viihdekeskuksiksi, kun fossiilisten palavien nesteiden myynti ja autojen huoltaminen vähenevät.
Olemme vielä syömässä jälkiruokakiisseleitämme, kun asuntoauto ilmoittaa että nyt on tarpeeksi virtaa kotiin ajelemista varten. Ihan akkujen toiminnankin kannalta on kuulemma fiksumpaa olla pumppaamatta akkuja aina täppösen täyteen. Aina vain sen verran kuin on tarvis. Onneksi auto pitää tuostakin itse huolen, kunhan sille kertoo mihin on kulloinkin matkalla.
Saavumme kotiin. Puramme reissutavarat, ja asuntoauto siirtyy talliinsa huilaamaan. Laitan töpselin kiinni, sillä matkailuauto toimii asuntomme varavoimalana, siis jos valtakunnan verkosta sähkön tulo jostain syystä hetkeksi katkeaa. Automme kuuluu myös tuhansien autojen verkostoon, joka yöaikaan – ja kun auto ei ole käytössä – toimii valtakunnan sähköntuotannon hätävarana ja puskurina tasaamassa aurinko- ja tuulivoiman tuotannon vaihtelua. Tarvittaessa siis valtava määrä sähköautoja vastaanottaa ja luovuttaa sähköä akuistaan, kunnes auton omistaja tarvitsee autoa. Tästä avusta sähköyhtiöt antavat autojensa akkukapasiteettia lainaaville luonnollisesti erinäisiä etuuksia.
Tämä oli tällainen ajatusleikki, mutta ei kuitenkaan aivan fantasiaa. Kaikki tämä olisi jo nyt mahdollista. Sen mihin suuntaan maailma tulee kulkemaan, näyttää tulevaisuus, mutta tulevan povaaminen on ihmiselle ollut aina mieleistä viihdettä. Välillä sitä katsotaan korteista tai kahvin poroista, välillä verkosta – tietosellaisesta.
Linkkejä
https://www.youtube.com/watch?v=kHd0coYI_mc
kiwilintu.com 