Lightyear

Hauska projekti jonka etenemistä on mielenkiintoista seurata. Toivotaan että siivet kantaa ja projektista syntyy ihan oikea auto. Kaikki edelletykset siihen ovat (ainakin vielä) olemassa.

Tällaisena sähköautouskovaisena on hykerryttävää löytää näitä tulevaisuuden projekteja. Vaikka itse en sähköautoa omistakaan, ei se yhtään lannista intoa seurata tätä genreä. Olen aivan varma, että tämä vuosi (ehkä jo edellisvuosi) on täällä Suomessa käännöspiste sähkautoilun saralla. Kateutta herättää norjalaisten liikenteen sähköistymisen seuraaminen, mutta niillä on sitä öljyrahaa ja diiba daaba. Niillä on halu. Meillä on muutosvastarinta, joka vauvan askelin on onneksi antamassa periksi.

Ruotsissa lentäminen vähenee ja ihmiset kärsivät jopa lentohäpeästä. Ei kehdata kertoa naapurille että taas tuli käytyä Espanjan aurinkorannikolla – lentäen. Suomessa lentäminen lisääntyy. Lihan syönti on kääntynyt länsinaapurisamme laskuun, meillä lihan syöminen edelleen lisääntyy. Mutta katsotaan jokusen vuoden kuluttua. Olemme aina hiihtäneet perässä tässä pohjoismaiden joukkueessa, joten eiköhän nämä asiat pitkässä juoksussa korjaannu. Ja minäkin saan hankittua vähempipäästöisen auton tuon dieselpakun tilalle.

Talvilomailua 1.7

Illalla pakkailtiin ja koitettiin saada kaikki reissun ostokset mahtumaan laukkuihin. Eivät olisi mahtuneet, ellei Rauni olis hankkinut Decathlonista suurta kangaslaukkua. Siitä tulee myöhemmin Raunin keikkalaukku.

Nukkumisesta ei tahtonut tulla mitään, kun piti miettiä, että onko nyt kaikki muistettu jne. Aamulla virkeys oli tiessään ja väsytti aivan pirusti. Onneksi vuokra-auton palautus ja muu lentoon lähtemiseen liittyvä piti adrenaliinitason sen verran korkealla, että silmät pysyivät vaivoitta auki.

Lentokentän tieremontit oli saatu ilmeisesti valmiiksi, ja viittoja seurailemalla vuokraamo löytyi kivutta. Vähän harmitti, että tankkiin jäi vielä aika paljon polttoainetta. Polttoaine kun oli maksettu joka etukäteen. Auton palautuksen jälkeen tsekkaukseen, joka sekin meni mukavasti. Väähän jännitti laukkujen paino, mutta turhaan. Laukut pysyivät toleransseissa.

Sitten kun päästiin läpi turvatarkastuksesta, pitihankkia aamupalaa ja koittaa saada aika kulumaan. Haikeana toljottelin ikkunasta kentälle. Muutaman tunnin päästä kesäinen maisema muuttuisi talveen ja pakkaseen. Pöh.

Sitten tuli aika siirtyä koneeseen. Henkilökunta pyysi alkupään paikoille istuvia tulemaan ensin portille. Ensimmäiseksi ryntäsivät kiireisimmät, joita henkilökunta siirteli jonosta sivuun. Eivät vain mahdu pääkoppaani tuo jonossa täryyttäminen, kun jokaisella on kuitenkin oma numeroitu ja henkilökohtainen paikka, joka eivät mihinkään katoa, vaikka olisi jonossa vihoviimeisenä. Me menimme koneeseen kutakuinkin viimeisinä. Ihme oli tapahtunut, sillä meille löytyi kuin löytyikin kaksi vapaata paikkaa. Vierustoveriksi saimme 120 kiloisen kaverin, joka veti lennon aikana neljä puolen litran pulloa skumppaa. Kaveri oli jotenkin ihan omissa oloissaan koko lennon ajan. Eivät vastannut tervehdykseen, eikä muutenkaan kommunikoinut ulkomaailman kanssa, lukuunottamatta lentoemäntää, jolta tilasi juotavaa. Esiintyvä taiteilija, joksi hän myöhemmin osoittautui, oli kaiketi matkalla käyttänyt kaiken sosiaalisen energiansa loppuun, ja käpertyi lennolla kookkaaseen kuoreensa. Lento kesti neljä ja puoli tuntia, ja iltapäivällä laskeuduttuamme Vantaalle, vastassa oli hämärä, pakkanen, tummanharmaat lumikinokset ja Raunin veli Seppo.

Seppo haki meidät kentältä Nurmijärvelle. Nurmijärvellä odotti automme ja pikaisen kohteliaisuuskäynnin jälkeen suuntasimme Rellun keulan kolmostielle, kohti pohjoista ja kotia. Talviloma oli, päivää vaille, taaksejäänyttä elämää. Seuraavan päivän (sunkuntain)ohjelmaan kuului ankaraa asennoitumista takaisin työ-/opiskelijaelämään ja kissojen noutaminen Hervannasta.

Nyt kun tämä lomastoori on teksteinä kutakuinkin ylöskirjoitettu, koetan saada reussukuvatkin juttujen höysteeksi. Eivät näitä horinoita kukaan ilman kuvitusta jaksa kovin pitkään tihrustaa, jos sitten kuvitettunakaan.