Koetan jotenkin kiteyttää pyöräilyn merkitystä elooni ja olooni. Polkupyörä on ollut elämässäni aina siitä asti, kun selkeät muistikuvat tästä maailmasta alkavat. Jätän nämä alkuvuosien pyöräilyt johonkin toiseen hetkeen ja aloitan vuodesta 2010.

Kimmoke aloittaa pyöräily uudelleen saattoi lähteä Sirniön Seppäviikolta, jossa olin opiston kurssilla. Sirniön kylään piipahti kolme pyöräilijää, joilla oli modernit maantiepyörät sekä kilpailumalliset ajopuvut, sellaisesta sukkahousuaineesta tehdyt. Muutoinkin näyttivät ammattimiehiltä. Olivat tulleet matkojen takaa – ja sinne palasivat. Se herätti kipinän. Kipinä kyti pitkään ennen kuin roihahti.

Silloinen kuntoni oli kutakuinkin kehno. Istumatyötä vuosia tehneelle ihan ok, eli jos hengästymättä autosta pystyi nousemaan niin hyvä. Astman runtelemissa keuhkoissa oli lääkärin mukaan toiminnassa kapasiteetista 75%. Tämä oli lähtöpiste – nollapiste.

Kiertelin rauhattomana pyöräliikkeissä ja kummastelin pyöräuutuuksia. Silloinen käyttöpyöräni oli 1973 mallinen Peugeot retkipyörä, josta kehitys oli kulkenut aika loikan vuoteen 2010 mennessä. Silmäni avasi tamperelainen pyöräkauppias, joka kuullessaan pyöräni vuosimallin, sanoi että ihan aluksi päivitämme sinut tähän päivään. Näytti mallit ja kertoi niiden hienoudet ja käyttötarkoitukset. Olen kovin kiitollinen tuolle pyöräkauppiaalle. Hän näytti tien ja suunnan, jota poljen edelleen.

Lopulta kuitenkin ostin naapuriltani vähän ajetun maastopyörän. Oikein hyvä pyörä. Oletin että sillä toimitan kaikki mahdolliset pyöräilyni. Hankin pyörään jopa 26 tuumaiset katukiekot. No tulihan sillä kilometrejä ja kierrettyä mm. Tour de Helsinki.

Tuossa vaiheessa olin tyytyväinen itseeni kun syksyllä ajoin 18 kilometrin asvalttilenkkini tunnissa. Ensimmäinen lenkki taisi mennä 14km/h keskivauhdilla. 4km/h petraus oli keskivauhtiin tuntui mahtavalta.

Parin vuoden päästä – kaverin houkuttelemana – ajelin Tour de Helsingin 140 kilsan ajelun. Totesin fillarin tarkoitukseen täysin sopimattomaksi. Tänä päivänä hoteissani on Bianchin hiilikuituinen maantiepyörä, Bromptoni viikattava monikäyttöpyörä sekä Trekin maastopyörä. Eräänä päivänä se 20 km/h keskinopeus haavekin toteutui. Sittemmin tuolla keskarilla ajelin 200 km lenkin.

Mutta havahtuminen pyörän ja pyöräilyn vaikutuksesta elämääni tuli vasta aivan hiljattain, jokunen kuukausi sitten. Olin työpaikkani terveystarkastuksessa ja yllätyksekseni tehtiin myös keuhkojen kuntoa kartoittava puhalluskoe. Juuri sellainen johon olen astmatutkimuksissa puhallellut useastikin.

Melkein nousi kyynel silmään – ilon kyynel. Tulos oli normaalin rajoissa ja jossain osiossa jopa yli ikäiseni normituloksen! Vielä ei siis tarvinnut lähteä arkkulautoja höyläämään. Päin vastoin. Fyysisesti olen pelastanut itseni itseltäni polkemalla pyörää. En harrasta juuri muuta liikuntaa. Polvi ei kestä juksemista, mutta jos en pääse pyöräilemaan; kävelen. Salille minua ei saa suurin surminkaan, enkä joukkuelajit kiinnosta sitäkään vähää. Enkä muuta kaipaakaan. Pyöräilystä (ja kävelystä) saan kaiken mitä haluan.

Sitten se mentaalinen puoli. Joskus hienon pyörälenkin varrella tuli mieleeni, että kuka kaipaa joogaa, kallonkutistajaa tai muuta menttaalista hoitoa tai valmennusta jos omistaa polkupyörän. Kävelemisessä on samoja elementtejä ja vaikuttavia aineita. Kumpikin laji tuottaa mielenrauhaa poistamalla häiriötekijät ja antaa laatuaikaa omien ajatustensa kanssa. Paljon muutahan siinä ei voi toimittaa, siis kun ajelee itsekseen, niin kuin yleensä teen.

Paljosta on siis kiiittäminen omalaakäreitäni Cinelli, Trek, Brompton, Peugeot jne. Olette pitäneet minusta hyvän huolen, niin henkisestä kuin ruumiillisestakin puolesta. Toivon että pysytte henkilääkäreinäni loppuun asti, tai ainakin niin kauan kun pyörän päälle omin voimin pääsen.