Taas muistutettiin, että tämän ikäisen pojan ei auta reuhuta metsissä miten vain.

Askelta saa –, ja pitääkin vähän lyhentää! Eli läksin, pitkästä aikaa, taas maastopyörällä tuonne Kosken kartanon metsäautoteille ja poluille. Oli kiva keli, siihen asti kunnes alkoi sataa sellaista styroksipalloa, ja mieli korkealla – pöh!

Kun ei ollut kiire, eikä ihan kauhea pakkanenkaan, niin päätin jatkaa suunnitelman mukaan. Kun tulin yhdelle hakkuuaukealle, houkutteli se kiertämään pienen lenkin kannokkoon. Kun heinikko oli talven jäljiltä vielä maassa, oli aika helppo lukea maastoa, tai ainakin luulin niin.

Löytyihän sieltä kivi ja kivenkolo, johon sitten matka tyssäsi. Näyttävä immelmanni stongan yli ja rähmälleen maahan. Huuli meni hiukan halki, sillä juuri laskeutumisalueelleni oli kasvanut pieni tammi. Turpeessa makoillessa, kun kiroilu oli päättynyt, tuumasin että hukkaan meni nämäkin lipat, kun ei ollut kukaan katsomassa.

Viilentelin turpaani lumella ja jatkoin kotiin, kun haava umpeutui hiukan. Kaikkea sitä pitää vielä tämän ikäisen pojan touhuta. Hetken päästä jo vähän nauratti – hyvin vähän.